lauantai 5. syyskuuta 2015

28:06:42:12

Nyt täytyy vähän avautua eräästä leffakokemuksesta, jonka tässä hiljattain koin. En ollut ajatellut, että jonkin leffa voisi aiheuttaa sellaista oloa.

Kyseessä oli siis Donnie Darko. Leffa on julkaistu 2001 ja leffan julkaisusta oli ehtinyt kulua muutama vuosi kun meikäläinen on sen nähnyt. Olin tuolloin ala-asteella ja leffan nähneet voivat vain kuvitella kuinka creepy tuo jänis oli sellaiselle ala-asteikäiselle. Donnie Darkoa on kovasti kehuttu kaikkialla, mutta itselläni oli vain hataria muistikuvia ja mielikuva sekavasta ja pelottavasta leffasta. Oli siis pakko kaivaa se jostain esille ja katsoa ihan ajatuksen kanssa. Ensin piti tosin kaivella jostain juoni, että sitten varmasti pysyisi perässä.  Nyt kun leffan katsoi uudelleen 10 vuotta myöhemmin ja vielä ymmärsi sen niin en yhtään ihmettele, miksi sitä on kehuttu niin paljon. Hyppää ehdottomasti suosikki leffojeni joukkoon. MUTTA...

(Nyt jos joku ei ole nähnyt leffaa, eikä halua lukea minkäänlaisia juonipaljastuksia niin lukemisen voi lopettaa tähän.)





Yllätin jopa itseni leffan lopussa. Päähenkilö, Donnie, käy psykiatrin juttusilla ongelmaisen taustansa vuoksi ja kuvioihin ilmestyy myös tämä creepy jätti kani Frank, joka kertoo maailmanlopun olevan tulossa. Leffassa on myös muita hahmoja, joilla jokaisella on omat vaikeat ongelmansa. Minulle  on helppoa samaistua hahmojen ahdistukseen ja pelkoihin. Leffa kuitenkin loppuu siihen, että Donnie onnistuu muuttamaan asioita ja juuri ennen lopputekstejä näytetään hahmoja, joiden ongelmat on poissa. Kaikki hyvin. Mitään pahaa ei koskaan tapahtunutkaan. Se tuntui jotenkin niin epäreilulta.



Olen kauan sitten saavuttanut sen pisteen, jossa on niin turta, ettei pysty enää itkeä. Ei vaikka kuinka yrittäisi. Välillä tulee sellainen tunne, että alkaa itkettää, mutta ei pysty itkeä. Voi jo melkein tuntea kuinka kyyneleet nousee silmiin, mutta siihen se jää. Niitä ei pysty itkeä pihalle. Tälläisissa tilanteissa olo on todella ahdistunut ja epätoivoinen ja tekisi vain mieli huutaa niin kovaa kun vain ikinä pystyy.

En ole koskaan itkenyt millekään leffalle oli ne sitten kuinka surullisia tahansa. Tästä jäi kuitenkin niin epätoivoinen ja epäreilu olo, koska tietää ettei omat ongelmat, ahdistukset ja pelot katoakaan yhtä helposti kuin siinä. Ensimmäistä kertaa koskaan aloin parkua leffalle ja koko illan ahdisti ja suretti. Mutta ei siinä. Hyvä leffa silti. Suosittelen.

Onko muut katsoneet tätä ja millainen olo siitä teille jäi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti